Alustus puhujien ja seurakuntavanhinten kokouksessa suviseuroissa Pudasjärvellä 28.6.2013

Toisen ihmisen kohtaaminen

Jumalan armo synnyttää palvelevan rakkauden

Suhtautuminen toiseen ihmiseen on ollut pohdinnan kohteena kautta aikojen. Jo Raamatun alkulehdillä kerrotaan Kainista, jonka synti sai valtaansa. Vihastuksissaan hän tappoi veljensä Abelin. Olenko minä veljeni vartija, Kain vastasi Herran kysymykseen. Hänen sydämessään oli suuri välinpitämättömyys ja kovuus. (1. Moos. 4:9.) Myös patriarkka Jaakobin perheessä oli vakavia ristiriitoja veljesten välillä. Vanhemmat veljet myivät Joosefin ismaelilaisille kauppiaille, jotka veivät hänet Egyptiin. Joosef oli kuitenkin Jumalan armosta uskomassa. Usko synnytti rakkauden, antoi voiman antaa anteeksi ja sai huolehtimaan veljien ja isän hyvinvoinnista. Monet Jeesuksen ajan filosofit opettivat välinpitämättömyyttä lähimmäisen kohtaamisen hyveenä. Vapahtajamme sen sijaan puhui anteeksiantamuksen synnyttämästä rakkaudesta. ”Hän sai paljot syntinsä anteeksi, sen vuoksi hän rakasti paljon”, Jeesus tähdensi fariseus Simonille. Syntinen nainen sai lahjaksi elävän uskon. Se vaikutti rakkauden ja halun palvella. (Luuk. 7:36-50). 

Raamatun kertomus laupiaasta samarialaisesta on monille tuttu. Jerusalemin ja Jerikon välillä tien ohessa lojuu rosvojoukon ryöstämä, alaston, haavoille lyöty, henkihieverissä oleva mies. Samaa tietä vaeltaa muitakin kulkijoita. He näkevät tien ohessa olevan, pikaista apua tarvitsevan. Kaksi ensiksi paikalle osunutta kulkee ohi. Kolmas pysähtyy, menee pahoinpidellyn luo ja ryhtyy auttamaan. Hän on valmis käyttämään aikaansa, taitojaan ja varojaan avun tarvitsijan hyväksi. (Luuk. 10:25-37.) Kertomusta edeltävässä lainopettajan ja Jeesuksen keskustelussa toisen ihmisen kohtaaminen tiivistyy rakkauden kaksoiskäskyksi: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi ja koko sielustasi, koko voimallasi ja koko ymmärrykselläsi, ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” (Luuk. 10:27.) Vuorisaarnassaan Vapahtaja syventää aikaisempaa opetusta: ”Teille on opetettu: ’Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi.’ Mutta minä sanon teille
rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta.” (Matt. 5: 43-44.) Hän kiteyttää lain kultaiseksi säännöksi: ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille. Tässä on laki ja profeetat.” (Matt. 7:12.) 

”Kun Jumala armosta antaa meille syntimme anteeksi, se synnyttää sydämissämme rakkautta, kiitollisuutta ja uskon kuuliaisuutta. Nämä saavat meidät palvelemaan Jumalaa ja lähimmäisiämme”, toteaa kristinoppi. (KO 85, 1948.) Olemme kuitenkin huomanneet, että synti aina tarttuu ja sumentaa uskon näköaloja. Rakkauden tilalle pyrkii tulemaan välinpitämättömyyttä, itseriittoisuutta ja kovuuttakin. Näitä vastaan saamme jatkuvasti taistella. Evankeliumin uudistamina saamme voimia kohdata toisen ihmisen lähimmäisenä, josta haluamme välittää. Kohtaaminen on vuorovaikutusta ja yhteyttä mutta se on myös antamista ja saamista. Paras lahja, jonka välittämisessä voimme olla mukana, on elävä usko. Jumala on uskon lahjan antaja. Meille on annettu tehtävä toimia Kristuksen lähettiläinä. Jumala puhuu meidän kauttamme. (2. Kor. 5: 19-20.)

Ole läsnä ja kuuntele

Elämäntilanteestamme ja olosuhteistamme riippuen toisen ihmisen kohtaaminen saa erilaisia painoarvoja. Jollakin päivittäisiä kohtaamisia saattaa olla niin paljon, että hän väsyy niihin ja toivoo pääsevänsä hetkeksi omaan rauhaan. Joku yksinäinen on sen sijaan voinut pitkäänkin odottaa ja toivoa sitä, että joku lähestyisi ja hänellä olisi aikaa ainakin pieneen yhteiseen hetkeen. Tämän ristiriidan ratkaiseminen vaatii usein omasta mukavuudesta luopumista toisen hyväksi. Monet kohtaamisistamme ovat pinnallisia ja nopeita. Nopeassa kohtaamisessakin ystävällinen katse, hymy ja muutama positiivinen sana voi saada ihmeitä aikaan. Se voi myös avata mahdollisuuden syvällisempäänkin keskusteluun.

Kerron erään kokemuksen. Talvisena sunnuntaipäivänä aviopari on kävelemässä jumalanpalvelukseen.  Mukaan liittyy tuttu eläkeläinen. Seuraa tavan mukainen kysymys: mitä kuuluu? Vastauksen rehellisyys hätkähdyttää. Se kertoo luopumisen tuskasta ja yksinäisyydestä. Hämmentyneet ja vajavaisin sanoin esitetyt myötätunnon ilmaukset tuodaan julki. Matka on edennyt kirkon ovelle ja tilanne on ohi. Samojen ihmisten sallitaan kuitenkin kohdata uudestaan kirkkokahveilla. Keskustelun käynnistämisen kynnys on jo matalampi. Puhutaan yhteisistä kokemuksista, välillä pinnallisemmin välillä syvällisemmin. Keskustelun päätyttyä tuntuu kuin ilma olisi kirkastunut. Tapaaminen on ollut vuorovaikutusta, jossa kaikki osapuolet ovat saaneet jotakin. Ovi uusiin kohtaamisiin on raollaan. 

Joskus meillä ei ole rohkeutta tai halua lähestyä toista. Syitä voi olla useita – jotkut perusteltuja – monet perusteettomia. Kun saamme voiman ja tilaisuuden kohdata lähimmäisemme, huomaamme kenties, että ennakkoluulomme ja pelkomme ovat turhia. Elämän kokonaisuuteen sisältyy niitäkin kohtaamisia, joiden jälkeen askeleemme on raskas ja mielemme hämmentynyt. Ihmissuhteita hoidetaan kuitenkin puhumalla ja läsnä olemalla. Jumalan lapsina meillä on mahdollisuus kääntyä taivaallisen Isämme puoleen ja pyytää häneltä voimia ja taitoa aitoon lähimmäisyyteen ja välittämiseen.  

Toisinaan meidän on vaikea tyytyä siihen, että olemme vain läsnä ja kuuntelemme. Haluaisimme toimia konkreettisesti toisen hyväksi. Apua ja neuvojakin voi antaa pyydettäessä, mutta silloin on hyvä muistaa, että lähestymme ystäväämme hienotunteisesti alhaalta päin. Moni ihminen kaipaa ennen kaikkea sitä, että häntä kuunnellaan. Nykyajan kiireinen elämänrytmi pyrkii estämään sellaisia kohtaamisia, joissa on aikaa kuunnella. On tärkeä, että pyrimme mahdollistamaan niitäkin yhdessäolon hetkiä, joissa asioista voi puhua kaikessa rauhassa luottamuksellisesti ja turvallisesti. Elämänsä vaikeuksien, huolien ja hämmennyksen keskellä kulkevalle tuollainen hetki voi olla uuden paremman elämän alku.

Arvostus ja kunnioitus toista kohtaan

Usein määrittelemme suhteemme toiseen ihmiseen hänen ominaisuuksiensa perusteella. On helppo arvostaa lähimmäistä, joka on ystävällinen, kaunis, rohkea, kyvykäs, hyväkäytöksinen, taitava käsistään, ja niin edelleen. Paljon vaikeampi on kunnioittaa ja arvostaa ihmistä, jolla ei tunnu olevan kovinkaan paljon hyviä ominaisuuksia. Kaiken lisäksi hänen tekemisensä ja käyttäytymisensä saattavat herättää levottomuutta, pelkoa, ahdistusta jopa vihaakin. Miten voimme arvostaa ja kunnioittaa tällaista lähimmäistä? Kun apostoli Paavali kehottaa kilpailemaan toinen toisensa kunnioittamisessa (Room. 12:10.), hän samassa yhteydessä muistuttaa vilpittömästä veljesrakkaudesta. Myöhemmin apostoli tuo julki, ettemme pitäisi itseämme muita parempina, vaan asettuisimme vähäosaisten rinnalle pyrkien elämään rauhassa kaikkien kanssa. Vieläpä hän kehottaa siunaamaan vainoojiamme. (Room. 12:14-18).

Lähimmäisen todellinen kunnioitus antaa hänelle ihmisarvon ominaisuuksista riippumatta. Jumalan lahjoittama rakkaus opettaa meitä hyväksymään itsemme ja lähimmäisemme ainutlaatuisina Jumalan luomina ihmisinä. Voimme arvostaa ihmisyyttä kunnioittamalla erilaisia kulttuurisia ja uskonnollisia tapoja sekä kohtelemalla lähimmäistämme tasa-arvoisena ihmisenä hänen erilaisuudestaan ja mahdollisesta vajavaisuudestaan riippumatta. Erilaisuuden arvostaminen ei kuitenkaan tarkoita synnin ja sopimattoman elämän hyväksymistä. Kunnioittaminen sisältää myös heikomman puolelle asettumisen ja kuuliaisuuden. Neljäs käsky opettaa meitä kaikkia pitämään kunniassa vanhempiamme ja esivaltaa ja olemaan heille kuuliaiset. 

Toisen ihmisen jatkuva kritisointi, mitätöinti ja halveksuminen sekä kylmä välinpitämättömyys ovat oikean uskon hedelmänä syntyneelle lähimmäisen rakkaudelle vieraita. Ne ovat kunnioittamisen ja arvostamisen vastakohtia. Toisen ihmisen kunnioittaminen ei ole nöyryyttä vahvemman edessä eikä alistumista voimakeinojen pelossa. Aina ei myöskään tarvitse olla samaa mieltä toisen kanssa. Oikeaan kunnioittamiseen kuuluu valmius kyseenalaistaa sellainen käyttäytyminen, joka vahingoittaa jompaakumpaa tai molempia osapuolia. Aito kunnioitus on toisen kohtelemista arvostelukykyisenä, omia päätöksiään tekevänä yksilönä. Se opettaa ottamaan huomioon ja ymmärtämään lähimmäisen tarpeita, toiveita, pelkoja ja unelmiakin. 

Vaikeuksissa olevan auttaminen

Lähimmäisenrakkaus on läsnäoloa, kuuntelua mutta myös välittämistä ja halua auttaa tarvittaessa. Avun tarve voi olla joskus hyvinkin konkreettista. Jos kohtaamme sairauskohtauksen saaneen tai vaikkapa liikenneonnettomuudessa loukkaantunen, pyrimme toimimaan omien mahdollisuuksiemme, taitojemme ja tietojemme pohjalta niin, että avun tarvitsija pääsee mahdollisimman pian asiantuntevaan hoitoon. Tällainen konkreettinen avun tarve on läsnä myös silloin, kun kohtaamme talousongelmista kärsivän lähimmäisen. Toimeentulovaikeudet luovat synkkiä pilviä yhä useamman ihmisen arkeen. Pahimmillaan taloudelliset huolet voivat aiheuttaa monenlaisia haitallisia seurausvaikutuksia. Häpeän, riittämättömyyden, huonommuuden ja syyllisyyden tunteet saattavat lamaannuttaa ja johtaa mielenterveyden ongelmiin. Taloudellisessa ahdingossa olevan lähimmäisen kohtaaminen vaatii suurta hienovaraisuutta. Ahdinkoon joutunut voi puhumalla saada asiat oikeisiin mittasuhteisiin: tilanne ei kenties olekaan niin paha kuin aluksi näytti. Kannattaa luoda uskoa siihen, että talouskriisistä voi toipua aivan kuten elämän muistakin kriiseistä. Joskus on tilaisuus antaa rahallista apuakin, mutta lähimmäistä voi myös rohkaista hakeutumaan esimerkiksi kunnan talous- ja velkaneuvojan tai seurakunnan diakoniatyöntekijän puheille. Heillä on asiantuntemusta kartoittaa ongelmat ja etsiä ratkaisuja.

Paavali kirjoittaa roomalaisille: ”Iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa.” (Room. 12:15.) Apostolin kehotus sopii myös meille ohjeeksi kärsimyksen kohtaamiseen ja myötätunnon osoittamiseen. Sairauksia, taloudellisia vaikeuksia, elämän koettelemuksia ja niistä aiheutuvaa kärsimystä, pahaa oloa ei aina pysty poistamaan, mutta myötäeläminen on silloinkin mahdollista. Kohdatessamme terveydellisistä ongelmista kärsivän ystävän, voimme mahdollisuuksien mukaan rohkaista ja tukea lähimmäistämme hakeutumaan ammattiauttajan luokse, jos tilanne sitä vaatii. Silloinkin kunnioitamme hänen omaa tahtoaan. Usein riittää, että olemme valmiita kuunteleman ja asettumaan uupuneen vierelle. Jatkuva kärsimyksen ja pahanolon käsittely kuormittaa kuuntelijaakin. On tärkeä huolehtia myös omasta jaksamisesta ja asettaa sopivat rajat lähimmäisen kohtaamiseen.

Saatamme kipuilla, että osaammeko toimia oikein, sanoa oikeita sanoja tavatessamme läheisensä menettäneen ihmisen. Moni asian kokenut kehottaa: uskalla kohdata sureva rohkeasti ja olla läsnä. Oikeita sanoja ei tarvitse miettiä, niitä ei ehkä ole olemassakaan. Riittää, kun osoitamme surevalle, että surusta saa puhua ja kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja. Ei kannata yrittää väen väkisin piristää surevaa tai kehottaa häntä unohtamaan menetys. Surutyötä helpottaa asian käyminen läpi puhumalla siitä yhä uudestaan. Menetyksen kokenut tarvitsee kuuntelijaa. Joskus myös konkreettinen apu kodinhoidossa ja asioiden hoitamisessa helpottaa surevan kuormaa. Keskustelussa kuultujen asioiden pitäminen luottamuksellisena on tärkeää niin tässä kuin kaikissa muissakin kohtaamisissa, joissa lähimmäinen tuo julki elämänsä kipeimpiä kysymyksiä. 

Eri tavalla ajattelevan kohtaaminen

Ajattelutapamme pohjautuu perimäämme ja elämänhistoriaamme. Syntymäkotimme ja lapsuuden kulttuuriympäristö luovat vahvan pohjan identiteetillemme. Jatkuva ”elämän koulu” ja uudet olosuhteet tuovat sitten koko ajan uusia piirteitä ajatteluumme. Joskus on vaikea ymmärtää toisenlaisessa kulttuuripiirissä kasvanutta. Aito lähimmäisenrakkaus antaa valmiuksia kohdata kulttuurien kirjonkin avoimin mielin. Kaikkea emme voi hyväksyä, mutta voimme arvostaa lähimmäistämme tasavertaisena ihmisenä hänen taustastaan tai erilaisesta ajattelutavastaan riippumatta.  Nykyään ihmiset liikkuvat paljon ja muuttavat maasta toiseen monista eri syistä. Suomessa asuu lähes 200 000 ulkomaiden kansalaista, jotka puhuvat äidinkielenään muita kuin kotimaisia kieliä. Jumalan sana opettaa meitä kohdistamaan heihin samanlaisen lähimmäisen rakkauden kuin kaikkiin muihinkin täällä asuviin. Vanha Testamentti kuvaa kauniisti maahanmuuttajan kohtelua Hebronissa Kanaanin maalla. Aabrahamin vaimo Saara oli kuollut. Aabraham meni paikallisten asukkaiden, heettiläisten, puheille ja sanoi: ”Minä olen muukalainen, vieras teidän parissanne. Antakaa minulle maata oman sukuhaudan paikaksi, jotta saisin kätkeä sinne vainajani.” Heettiläiset vastasivat Abrahamille: ”Herra, sinä Jumalan ruhtinas meidän keskuudessamme! Sinä saat haudata vainajasi parhaaseen hautaan, mikä meillä on.” (1. Moos. 23: 2-6).

Jumalan seurakunnassa on aina ahkeroitu säilyttää Pyhän Hengen luoma ykseys. Jumalan lapsina ymmärrämme kuinka tärkeää on yksimielisyys uskomme keskeisistä kysymyksistä. Paavali kirjoittaa galatalaisille: ”Olen hämmästynyt, kun te näin pian olette luopumassa hänestä, joka on armossaan kutsunut teidät, ja olette siirtymässä toisenlaiseen evankeliumiin. Mitään toista evankeliumia ei kuitenkaan ole. Jotkut vain hämmentävät teidän ajatuksianne ja koettavat vääristää Kristuksen evankeliumia.” (Gal. 1:6-7.) Monien myrskyjen, taisteluiden ja harhailujenkin jälkeen Jumala on koonnut lapsensa yhteen, samalla tavalla uskovaan seurakuntaan. 

Apostoli Paavalin sana Efeson uskoville on yhä totta: ”On vain yksi ruumis ja yksi Henki, niin kuin myös se toivo, johon teidät on kutsuttu, on yksi.” (Ef. 4: 3-5).  

Viime aikoina on mieliämme saattanut askarruttaa huomio, että tiedämme joidenkin ystäviemme ajattelevan uskoon ja elämään liittyvistä kysymyksistä eri tavalla kuin Jumalan valtakunnassa opetetaan. Silti he sanovat olevansa uskovaisia, vaikka seurakuntayhteys on kenties katkennutkin. Miten suhtaudun tällaiseen ystävään? Apostoli Paavali muistuttaa Kolossan uskovaisia: ”Antakaa Kristuksen sanan asua runsaana keskuudessanne. Opettakaa ja neuvokaa toisianne kaikella viisaudella.” (Kol. 3:16.). Uskon ja elämän kysymyksissä eri tielle lähtenyt saattaa kaivata yhteydenottoa, lähestymistä. Voimme rukouksessa lähestyä voimanantajaamme, taivaallista Isää ja pyytää tuota Paavalin mainitsemaa viisautta, jotta osaisimme kohdata eri tavalla ajattelevankin luontevasti. Kristuksen rakkaus opettaa meitä kärsivällisyyteen ja pitkämielisyyteen. On tärkeä kohdata kuka tahansa ihminen Jumalan luomana lähimmäisenä, jolle toivomme hyvää. Ehkäpä meidän on tarpeen harjaannuttaa itseämme sellaiseen luottamukselliseen ja turvalliseen keskusteluun, jossa joku voi kysyä avoimesti ja vieläpä kyseenalaistaakin asioita. Jumalan seurakunnan keskellä on hyvä hakea vastauksia vaikealtakin tuntuviin kysymyksiin. Jumalan lapsia opastaa erehtymätön neuvonantaja, totuuden Henki, joka johdattaa meidät kaikkeen totuuteen. (Joh. 16:13).

Jokainen ihminen tekee omat elämän valintansa. Joskus valinta voi olla elävästä uskosta luopuminen. Lähellä elävien uskonystävien on usein vaikea hyväksyä tällaista ratkaisua. Niin uskonsa kieltäjä kuin hänen lähimmäisensäkin joutuu tekemään surutyötä. Toivottavasti muistamme, että ratkaisu on usein hyvin vaikea lähtijällekin. On tärkeä, että rakastamme häntä edelleen samanarvoisena ihmisenä ja kunnioitamme hänen ratkaisuaan, vaikka se meidän näkökulmastamme tuntuukin mahdottomalta. Lohtumme on siinä, että Jumalalle kaikki on mahdollista. Hän kuulee heikotkin huokaukset ja voi ajallaan auttaa. 

 Suhtautumisessa uskosta luopuneeseen meillä on hyvä esikuva. Kun Pietari kielsi Jeesuksen kolmannen kerran ylipapin talon pihassa, kukko lauloi ja Herra käänsi katseensa Pietariin. Silloin Pietari muisti ja itki katkerasti. (Luuk. 22: 54-62.) Myöhemmin Galilean järven rannalla hän sanoo ylösnousseelle Jeesukselle: ”Herra sinä tiedät, että olet minulle rakas.” (Joh. 21:17). Meidän tehtävämme on välittää Vapahtajan rakastavaa kutsua. Katuva syntinen saa uskoa syntinsä ehdoitta anteeksi Jumalan valtakunnasta julistettavassa evankeliumissa.

Kristuksen lähettiläinä

Kaikki Jumalan lapset ovat Pyhän Hengen pappeja: ”Te olette valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, Jumalan oma kansa, määrätty julistamaan hänen suuria tekojaan.” (1. Piet. 2:9). Kohdatessamme toisen ihmisen, voimme tilaisuuden tullen kertoa siitä, mikä meille on tärkeintä – miten olemme saaneet sieluumme rauhan. Haluamme kutsua lähimmäistäkin tämän rauhan omistajaksi. Usein olemme arkoja tunnustamaan omaa uskoammekin saatikka sitten puhumaan laajemmin uskomisen asioista. Jumalan lähettiläinä meidän ei onneksi tarvitse tehdä ”urakkatyötä”. Taivaan Isä on luvannut antaa tilaisuuden, voiman ja oikeat sanat. Oma käytöksemme, elämän valintamme ja muutama vajavaisesti lausuttusana voi johdattaa Jumalan valitun Hänen valtakuntaansa.  

Sanan kylvötyötä suorittaessamme kohtaamme monenlaisia vastaanottajia. Joskus kylvöalusta on niin kova, että kasvulle ei ole mahdollisuutta tai rikkakasvit tukahduttavat oraan. Kaiken lisäksi keskellämme on rikkaviljan kylväjiä. Näistä vaikeuksista huolimatta meidät on asetettu työhön. Taivaallinen Isämme ohjaa kylvön hyvään maaperään ja antaa kasvun. Rohkaiskoon meitä apostolin kokemus: ”Kun tulin luoksenne, veljet, en julistanut Jumalan salaisuutta teille suurenmoisen puhetaidon tai viisauden keinoin. Te näitte minut hyvin heikkona, hyvin arkana ja pelokkaana. Puheeni ja julistukseni ei pyrkinyt vakuuttamaan viisaudellaan vaan ilmensi 

Jumalan Hengen voimaa, jotta teidän uskonne ei perustuisi ihmisten viisauteen vaan Jumalan voimaan”. (1. Kor. 2:1-5). 

 

Aimo Helén 

PUHUJIENKOKOUKSEN ALUSTUS 28.12.2012 OULUN RAUHANYHDISTYKSELLÄ

Viljo Juntunen:

PYHÄ HENKI JA PYHÄN HENGEN TYÖ

Johdanto: Pyhä Henki on Jumalan ja Kristuksen Henki

Jumala toimii luomakunnassa ja ihmisten maailmassa kolmena persoonana, Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä. Näiden kolme toimintatapaa ovat luominen, lunastus ja pyhitys.  Kolmiyhteinen Jumala toimii syntiin langenneen ihmiskunnan pelastamiseksi.

Jumalan Hengen voimasta ja johdatuksesta puhutaan jo Vanhassa testamentissa. Luomiskertomuksen mukaan ”Jumalan henki liikkui vetten yllä ” (1Moos. 1: 2).  Jesaja puhuu niskureista, jotka ”tekivät murheelliseksi hänen Pyhän Henkensä”. Jumalan vihan alla nämä kysyivät Moosesta muistaen: ”Missä on hän, joka vedestä nosti laumalleen paimenen ja asetti häneen Pyhän Henkensä?” (Jes. 63: 10,11). Profeetat ennustivat myös Hengen vuodattamisen viimeisinä aikoina (Jes. 44: 3).

Jumalan Henki piti yllä odotusta Messiaan tulemisesta. Jeesuksen syntymän aikoihin hurskas Simeon odotti ”Israelille luvattua lohdutusta”. Pyhä Henki oli hänen yllään ja oli ilmoittanut hänelle, ettei kuolema kohtaa häntä ennen kuin hän on nähnyt Herran Voidellun. Hengen johdatuksesta hän tuli temppeliin, otti Jeesus-lapsen syliinsä ja ylisti Jumalaa (Luuk. 2: 25-28).

Profeettojen ennustus toteutui helluntaina: ”He näkivät tulenlieskoja, kuin kieliä, jotka jakautuivat ja laskeutuivat itse kunkin päälle.  He tulivat täyteen Pyhää Henkeä ja alkoivat puhua eri kielillä sitä mitä Henki antoi heille puhuttavaksi” (Ap.t. 2: 3-4). Jäähyväispuheessaan Jeesus oli luvannut omilleen: ”Kun Totuuden Henki tulee, hän johtaa teidät tuntemaan koko totuuden... Hän kirkastaa minut, sillä sen, minkä hän teille ilmoittaa, hän saa minulta” (Joh. 16: 13, 14). Pyhä Henki jatkaa Kristuksen työtä hänen seurakunnassaan (KO 1948, 44).

Pyhä Henki on avain Jumalan ilmoituksen ymmärtämiseen.  Yksikään Raamatun profetia ”ei ole kenenkään omin neuvoin selitettävissä; sillä ei koskaan ole mitään profetiaa tuotu esiin ihmisen tahdosta, vaan Pyhän Hengen johtamina ihmiset ovat puhuneet sen, minkä saivat Jumalalta” (2. Tim. 1: 20-21). Henki avaa Jumalan ja Kristuksen sanan.  Sitä rukoillen, veljet, kokoonnumme puhujain kokoukseen.

Pyhä Henki on lapseuden Henki

Jokainen ihminen syntyy osallisena syntiinlankeemuksen turmelevasta perinnöstä, mutta samalla Kristuksen sovitustyöstä (1. Joh. 2: 2). Lapsen turvallisessa uskossa, Pyhän Hengen johdatuksessa ja kasteen armoliitossa, olemme aloittaneet matkamme. Uskovaisten läheisten keskellä, Pyhän Hengen hoidossa, monet ovat varjeltuneet Jumalan lapsina.

Lapsen oikeuden menettäneille ja Jumalan herättämille Jeesuksen omat julistavat parannusta ja syntien anteeksiantamusta (Luuk. 24: 47). Pietari julisti sadanpäällikkö Corneliukselle ja hänen kotiväelleen evankeliumia Jeesuksen nimessä. Silloin Pyhä Henki laskeutui kuulijoitten päälle ja lahjoitti heille uskon ja Jumalan lapsen osan. Nämä pakanakansaan kuuluvat voitiin kastaa, koska he ”ovat saaneet Pyhän Hengen niin kuin mekin” (Ap.t. 10: 43-47).

Paavali kirjoittaa: ”Kaikki, joita Jumalan Henki johtaa, ovat Jumalan lapsia… Olette saaneet Hengen, joka antaa meille lapsen oikeuden, ja niin me huudamme: "Abba! Isä! Henki itse todistaa yhdessä meidän henkemme kanssa, että olemme Jumalan lapsia” (Room. 8: 14-16). Lapseuteen kuuluu lapsen vapaus (2. Kor. 3:17). Luottavasti saamme lähestyä myös rukouksissamme Isää, ja Isä kuulee meitä.

Jumalan lapset ovat lapsia Jumalan perheessä, veljiä ja sisaria, joita saman Hengen vaikuttama rakkaus yhdistää. Henki todistaa, että olemme myös taivaan perillisiä. Olemme ”Jumalan perillisiä yhdessä Kristuksen kanssa; jos kerran kärsimme yhdessä Kristuksen kanssa, pääsemme myös osallisiksi samasta kirkkaudesta kuin hän” (Room. 8: 17).

Pyhän Hengen hedelmät

Ilman uskoa ja Pyhää Henkeä ihminen on Mooseksen lain tuomioitten alainen. Pyhän Hengen osallisuudessa elävä ihminen elää Kristuksen ansion tähden Hengen lain alla. ”Hengen laki, joka antaa elämän Kristuksen Jeesuksen yhteydessä, on näet vapauttanut sinut synnin ja kuoleman laista. Jumala teki sen, mihin laki ei pystynyt, koska se oli ihmisen turmeltuneen luonnon vuoksi voimaton. Syntien sovittamiseksi hän lähetti tänne oman Poikansa syntisten ihmisten kaltaisena. Näin hän tuomitsi ihmisessä ihmisten synnin, jotta meissä, jotka elämme Hengen emmekä lihamme mukaista elämää, toteutuisi lain vaatima vanhurskaus” (Room. 8: 2-4).

Hengen mukainen elämä tuottaa hedelmiä, jotka ovat vastakkaisia synnin ja lain orjuudessa elävän teoille. ”Hengen hedelmää taas ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä.  Näitä vastaan ei ole laki” (Gal. 5: 22-23).  Rakkaus, ilo ja rauha ovat ensimmäisiä hedelmiä, kun armosta osaton saa palaamisen armon (Ap.t. 16: 33-34).

Jeesuksen vertaus viinipuusta ja oksista (Joh. 15: 1-10) kuvaa, miten Jumala hoitaa Henkensä kautta meitä seurakunnassaan: ”Hän leikkaa… pois jokaisen oksan, joka ei tuota hedelmää, mutta jokaisen hedelmää tuottavan oksan hän puhdistaa liioista versoista,  jotta se tuottaisi hedelmää entistä enemmän.” Opetuslapsistaan Jeesus sanoo: ”Te olette jo puhtaat, sillä se sana, jonka olen teille puhunut, on puhdistanut teidät.” Evankeliumin sana puhdistaa meitä turmeltuneen luontomme pahoista hedelmistä, jotta pysymme elävinä oksina Herrassa Jeesuksessa: ”Se, joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, tuottaa paljon hedelmää… Joka ei pysy minussa, on kuin irronnut oksa: se heitetään pois, ja se kuivuu.” Hedelmät tulevat Herrasta Jeesuksesta, eivät meistä itsestämme.

Suurin ja ensimmäinen Hengen hedelmistä on rakkaus. Se kohdistuu Herraan Jeesukseen ja toisiin uskoviin. Se saa voimansa Jumalan rakkaudesta: ”Siinä on rakkaus - ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi… Kun Jumala on meitä näin rakastanut, tulee meidänkin rakastaa toisiamme” (1. Joh. 4: 10,11). Rakkaus kohdistuu myös kaikkiin lähimmäisiin, sillä Jumala on luonut jokaisen ihmisen ja antanut rakkaan Poikansa ristinkuolemaan jokaisen tähden.

Hengen hedelmiin kuuluu myös ”itsehillintä”, halu taistella synnin viettelyksiä vastaan. Pyhän Hengen lahjasta osallinenkin on vanhan luontonsa puolesta syntiin taipuvainen.  Paavali kehottaa: ”Antakaa Hengen ohjata elämäänne, niin ette toteuta lihanne, oman itsekkään luontonne haluja. Liha haluaa toista kuin Henki, Henki toista kuin liha… ja siksi te ette tee mitä tahtoisitte… Ne, jotka ovat Jeesuksen Kristuksen omia, ovat ristiinnaulinneet vanhan luontonsa himoineen ja haluineen” (Gal. 5: 16-24).  Hengen ohjaamina haluamme säilyttää hyvän omantunnon Jumalan ja ihmisten edessä. Kun synti tarttuu, Pyhä Henki antaa voiman syntien tunnustamiseen ja syntien anteeksiantamuksen uskomiseen.

Pyhän Henki ja armolahjat

Jumala on luonut meidät erilaisiksi persooniksi ja antanut erilaisia kykyjä ja lahjoja, jotka palvelevat meidän omia ja lähimmäisten tarpeita. Ihminen käyttää näitä turmeltuneen luontonsa vuoksi usein itsekkäästi ja omaksi kunniakseen. Pyhä Henki ottaa nämä kyvyt ja lahjat käyttöön seurakunnan rakennukseksi. Henki herättää armolahjoja ja kutsuu palvelutehtäviin.

Kaikilla on jokin armolahja Hengen vaikutuksesta. ”Armolahjoja on monenlaisia, mutta Henki on sama. Myös palvelutehtäviä on monenlaisia, mutta Herra on sama. Jumalan voiman vaikutuksia on monenlaisia, mutta hän, joka meissä kaikissa kaiken vaikuttaa, on sama. Hän antaa Hengen ilmetä itse kussakin erityisellä tavalla, yhteiseksi hyödyksi… Kaiken tämän saa aikaan yksi ja sama Henki, joka jakaa kullekin omat lahjansa niin kuin tahtoo” (1. Kor. 12: 4-11).

Jäsenillä on ruumiissa omat tehtävänsä, samoin uskovillakin Jumalan seurakunnassa: ”Te olette Kristuksen ruumis, ja jokainen teistä on tämän ruumiin jäsen. Jumala on seurakunnassaan asettanut ensinnäkin jotkut apostoleiksi, toiseksi jotkut profeetoiksi ja vielä jotkut opettajiksi. Muutamilla on voima tehdä ihmeitä, toisilla parantamisen lahja, toisilla kyky auttaa muita, toimia johtajana tai puhua kielillä” (1. Kor. 12: 27-28).  Paavalin mukaan armolahjoista ”verrattomasti muita parempi” on rakkaus (1. Kor. 12: 31 – 13: 1-13).

Pyhä Henki ja saarnavirka

Jokainen kristitty on Pyhän Hengen pappi, joka voi neuvoa ja rohkaista Jumalan sanalla, olla evankeliumin lähettiläs omassa ympäristössään. ”Te olette valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, Jumalan oma kansa, määrätty julistamaan hänen suuria tekojaan, joka teidät on pimeydestä kutsunut ihmeelliseen valoonsa” (1. Piet. 2: 9). Yleinen pappeus kuuluu jokaiselle uskovaiselle ikään ja sukupuoleen katsomatta.

Seurakunta näkee uusien sanajulistajien kutsumisen tarpeen. Kun Jumalan Henki osoittaa, että jollain veljellä on yleisessä saarnavirassa tarvittavia armolahjoja, seurakunta kutsuu hänet puhujan tehtävään. Usein asettaminen tapahtuu rukouksen ja kätten päälle panemisen kautta.  Paavali varoittaa Timoteusta lyömästä laimin armolahjaa, jonka hän sai silloin, kun vanhimmat panivat kätensä hänen päälleen (1. Tim. 4: 14).

Vanhan liiton aikana saarnavirkaa hoitivat profeetat. ”Tätä pelastusta ovat profeetat etsineet ja tutkineet. He ovat ennustaneet ja puhuneet teidän osaksenne tulevasta armosta ja tutkineet, mihin ja millaiseen aikaan heissä vaikuttava Kristuksen Henki viittasi todistaessaan Kristuksen kärsimyksistä ja niitä seuraavasta kirkkaudesta. Heille ilmaistiin, etteivät he palvelleet itseään vaan teitä puhuessaan siitä, minkä teille nyt ovat julistaneet ne, jotka taivaasta lähetetyssä Pyhässä Hengessä ovat tuoneet teille evankeliumin” (1.Piet. 1: 10-12).

Saarnavirka on Pyhän Hengen virka (2. Kor. 3: 7-9).  Julkisen toimintansa alussa Jeesus luki kotikaupunkinsa Nasaretin synagogassa profeetta Jesajan kirjasta Messiasta eli Voideltua koskevan ennustuksen:

”Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut.
Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman,

julistamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista,
päästämään sorretut vapauteen ja julistamaan Herran riemuvuotta.”

Luettuaan tämän hän alkoi puhua: "Tänään, teidän kuultenne, on tämä kirjoitus käynyt toteen" (Luuk. 4: 16-21).

Voitelu ”Herran Hengellä” Messiaan tehtävään oli juuri toteutunut Jordan-virralla, missä Johannes oli kastanut Jeesuksen (Mark. 1: 9-11). Taivaat aukenivat ja Henki laskeutui Jeesuksen päälle kyyhkysen tavoin. Taivaasta kuului ääni: "Sinä olet minun rakas Poikani, sinuun minä olen mieltynyt." Pyhän Hengen voitelemana Jeesus alkoi saarnata: ”Aika on täyttynyt, ja Jumalan valtakunta on tullut lähelle; tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi” (KR 1938, Mark. 1: 15).

Ylösnousseena Herrana Jeesus lähetti opetuslapsensa saarnaamaan syntien anteeksiantamusta ja voiteli heidät tähän tehtävään Pyhällä Hengellä: ”Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minä teidät… Ottakaa Pyhä Henki. Jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut. Jolta te kiellätte anteeksiannon, hän ei saa syntejään anteeksi" (Joh. 20: 19-23). Helluntaina kaikki opetuslapset puettiin Pyhän Hengen voimalla korkeudesta. Suuri joukko helluntaijuhlille tulleita uskoi ja lähti viemään eri kielillä evankeliumia kotiseuduilleen.

Pyhä Henki antaa sanat ja rohkeuden evankeliumin työhön. Sananjulistajan osa ei ole aina helppo. Saarnaaminen tuntuu joskus ylivoimaisen vaikealta. Paavali sanoo tulleensa Korinttiin ”hyvin heikkona, hyvin arkana ja pelokkaana”. Hän ei halunnut tietää muusta kuin ristiinnaulitusta Kristuksesta. ”Puheeni ja julistukseni ei pyrkinyt vakuuttamaan viisaudellaan vaan ilmensi Jumalan Hengen voimaa, jotta teidän uskonne ei perustuisi ihmisten viisauteen vaan Jumalan voimaan” (1. Kor. 2: 1-5). Jeesus lupaa, että vainojenkin keskellä Pyhä Henki antaa voiman uskon tunnustamiseen: ”Kun teidät luovutetaan viranomaisten käsiin, älkää olko huolissanne siitä, miten tai mitä puhuisitte, sillä teille annetaan tuona hetkenä sanat, jotka teidän tulee puhua. Te ette puhu itse, teissä puhuu Isänne Henki” (Matt. 10: 19-20). Sanan kylväjät saavat myös iloita työn menestyksestä (1. Tess. 1: 2-6).

Pyhä Henki ohjaa Jumalan valtakunnan työtä. Henki voi ohjata työtä toisin kuin olemme suunnitelleet. Kun Paavali kulki tovereineen lähetysmatkalla Vähässä Aasiassa, Pyhä Henki esti heitä julistamasta sanaa Aasian maakunnassa. He yrittivät lähteä Bityniaan, mutta Jeesuksen Henki ei sallinut sitäkään. Troaan satamakaupungissa Paavali näki näyn, jossa makedonialainen mies pyysi: "Tule meren yli tänne Makedoniaan ja auta meitä." Silloin veljet ymmärsivät, että Jumala oli kutsunut heidät julistamaan evankeliumia siellä  (Ap.t. 16: 6-10). Tällaista ihmeellistä Pyhän Hengen johdatusta koemme Jumalan valtakunnan työssä edelleen sekä kotimaassa että eri puolilla maailmaa. 

Pyhä Henki ja seurakunta

Pyhä Henki lahjoittaa uskon ja liittää Kristukseen ja toisiin uskoviin, Jumalan seurakuntaan. Paavali kirjoittaa: ”Kristus on niin kuin ihmisruumis, joka on yksi kokonaisuus mutta jossa on monta jäsentä; vaikka jäseniä on monta, ne kaikki yhdessä muodostavat yhden ruumiin. Meidät kaikki, olimmepa juutalaisia tai kreikkalaisia, orjia tai vapaita, on kastettu yhdeksi ruumiiksi. Yksi ja sama Henki on yhdistänyt meidät, kaikki me olemme saaneet juoda samaa Henkeä” (1. Kor. 12: 12,13).

Jumalan seurakunta on siis yhdessä uskossa, Hengessä ja rakkaudessa vaeltava Jumalan kansa, vaikka sen jäsenet asuvatkin eri paikkakunnilla, eri puolilla maailmaa, eri kulttuureissa ja puhuvat eri kieliä. Jeesuksen aikana oli Israelin kansan etsikonaika. Jeesus nimittää itseään Hyväksi Paimeneksi ja seuraajiaan hänen lampaikseen. Hän viittaa myös tulevaan pakanoitten etsikonaikaan: ”Minulla on myös muita lampaita, sellaisia, jotka eivät ole tästä tarhasta, ja niitäkin minun tulee paimentaa. Ne kuulevat minun ääneni, ja niin on oleva yksi lauma ja yksi paimen” (Joh. 10: 14-16). Paavali, joka julisti evankeliumia monien kansallisuuksien parissa, kehottaa: ”Pyrkikää rauhan sitein säilyttämään Hengen luoma ykseys. On vain yksi ruumis ja yksi Henki, niin kuin myös se toivo, johon teidät on kutsuttu, on yksi. Yksi on Herra, yksi usko, yksi kaste! Yksi on Jumala, kaikkien Isä!” (Ef. 4: 3-6).

Uuden testamentin kirjeissä kristittyjä nimitetään ”pyhiksi”. Seurakunta on pyhien yhteisö, Pyhän Hengen saaneitten ihmisten yhteisö. Se ei ole maallinen organisaatio, sillä Pyhä Henki pitää sen koossa ja ohjaa sen toimintaa. Jumalan valtakunnan työn käytännön järjestelyjä varten tarvitaan usein myös organisaatio, joka tekee työn yhteiskunnan puitteissa mahdolliseksi. Ulkopuolinen näkee helposti vain maallisen organisaation, mutta ei Jumalan valtakunnan todellista olemusta (Joh. 3: 3).

Kristitty voi menettää hyvän omantunnon ja alkaa kuunnella enemmän oman järkensä ja turmeltuneen luontonsa ääntä kuin Pyhän Hengen ääntä. Silloin Jumalan elävä seurakunta ja sen opetus tuntuvat ahtailta. Pyhän Hengen neuvot koetaan vain ihmismielipiteiksi. Oksa on irtoamassa viinipuusta, Herrasta Jeesuksesta. Siksi Jumalan sana korostaa kuuliaisuuden tärkeyttä. Kuuliaisuus Pyhälle Hengelle on kuuliaisuutta Pyhän Hengen valaisemalle omalletunnolle ja Pyhän Hengen ohjaamalle seurakunnalle. Samalla se on kuuliaisuutta Jumalan sanalle. Paavali kirjoitti kirjeen Timoteukselle, jotta tämä tietäisi, miten on elettävä Jumalan huoneessa, ”elävän Jumalan seurakunnassa, joka on totuuden pylväs ja perustus” (1. Tim. 3: 15).

Kristillisyydessämme on tapana ”kysyä seurakunnalta”, kun jostakin tärkeästä oppiin ja elämään liittyvästä kysymyksestä on syntynyt kristittyjen keskuudessa hämmennystä tai erimielisyyttä. Pyhän Hengen neuvoa rukoillen ja Jumalan sanaa tutkistellen on tultu yksimieliseen ratkaisuun, joka on sopinut ”Pyhälle Hengelle ja meille”. Jumalan sana ja Pyhä Henki on vetänyt rajan oikean ja väärän välille.

Näin tapahtui aikanaan ns. apostolien kokouksessa (Ap.t. 15: 1-29). Eräät uskoon tulleet fariseukset vaativat, että uskoon tulleet pakanat oli ympärileikattava ja velvoitettava noudattamaan Mooseksen lakia. Tällainen opetus oli hämmentänyt mm. Galatian seurakuntia. Apostolit ja vanhimmat kokoontuivat käsittelemään tätä kysymystä yhdessä Paavalin ja Antiokiasta saapuneitten veljien kanssa. Pietari kertoi, että Jumala oli hyväksynyt pakanat ja ”vuodattanut Pyhän Hengen heihin yhtälailla kuin meihinkin”.  Hän totesi: ”Mehän uskomme, että meidät pelastaa yksin Herran Jeesuksen armo, samalla tavoin kuin heidät.” Vanhin Jaakob yhtyi tähän ja sanoi: ”Tämä käy yksiin sen kanssa, mitä profeetat ovat kirjoituksissa sanoneet… Tästä syystä ei mielestäni pidä hankaloittaa niiden elämää, jotka vieraista kansoista kääntyvät Jumalan puoleen.” Apostolit ja vanhimmat yhdessä koko seurakunnan kanssa päättivät tiedottaa kirjeellä päätöksestä seurakunnille: ”Pyhä Henki ja me olemme nähneet hyväksi, ettei teidän kannettavaksenne pidä panna mitään taakkaa. Annamme ainoastaan nämä välttämättömät ohjeet: karttakaa epäjumalille uhrattua lihaa, samoin verta ja sellaista lihaa, josta ei ole verta laskettu, sekä haureutta (=VT:ssa kiellettyjä sukulaisavioliittoja)." Viimeksi mainitut Pyhän Hengen neuvot annettiin pakanakristityille siksi, etteivät he erilaisesta kulttuurista peräisin olevina loukkaisi käytöksellään juutalaiskristittyjen omiatuntoja (1. Kor. 8: 7-13) ja rikkoisi kristittyjen yhteyttä.

Kun Pyhä Henki ohjaa Jumalan seurakuntaa, sen antamat neuvot ovat oikeita ja Jumalan mielen mukaisia. Joskus joku voimakas persoona tai ryhmä voi vaikuttaa seurakunnan päätökseen tavalla, joka hämmentää ja jättää monet murheellisiksi. Jumalan Henki pitää huolen, että asia korjautuu ja yksimielisyys palaa seurakuntaan.

Totuuden Hengen johdatuksessa

Luther kirjoittaa III uskonkappaleen selityksessä: ”Pyhä Henki on kutsunut minua evankeliumin kautta, valistanut minua lahjoillaan, pyhittänyt ja varjellut minua oikeassa uskossa.” On turvallista olla Pyhän Hengen johdatuksessa Jumalan seurakunnan hoidossa. Jumalan seurakunta on vielä täällä ajassa taisteleva seurakunta. Jumalalla ja hänen valtakunnallaan on väkevä vihollinen, pimeyden valtakunta henkivaltoineen, ja sen johtaja Paholainen. Tämä vihollinen on liitossa meidän turmeltuneen luontomme ja langenneen maailman kanssa. Taistelussa eivät auta lihalliset aseet. Jumala on antanut meille hengelliset sota-aseet, joista tärkein on Hengen miekka, Jumalan sana (Ef. 6: 12-17).

Jumalan Hengen, Totuuden Hengen, vastavoimana on vastaavasti eksytyksen henki, joka ”tekee työtään tottelemattomuuden lapsissa (Ef. 2: 2).”  Johannes varoittaa: ”Rakkaat ystävät, älkää uskoko kaikkia henkiä. Koetelkaa ne, tutkikaa, ovatko ne Jumalasta, sillä maailmassa on liikkeellä monia vääriä profeettoja” (1. Joh. 4: 1).

Kaikki opit ja opettajat on tutkittava Jumalan pyhän sanan valossa, kuten luterilaisen kirkkomme tunnustus opettaa. Eksytyksen hengen edustajille on ominaista Jumalan sanan vastainen opillinen harha ja elämäntapa, jolla pyritään viettelemään Totuuden Hengen kuuliaisuudessa vaeltavia. Apostolien kokouksessa torjuttiin oppi, jolla yritettiin alistaa vapaat armolapset noudattamaan pelastuksen ehtona Mooseksen lakia. Paavali taisteli Korintissa niitä vastaan, jotka väittivät, ettei kuolleitten ylösnousemusta ole (1. Kor. 15: 12, 13). Johannes kohtasi eksyttäjiä, jotka kielsivät oikean opin Kristuksesta: ”Kuka sitten on valehtelija, ellei se, joka kieltää Jeesuksen olevan Kristus? Sellainen ihminen on antikristus, niin Isän kuin Pojan kieltäjä” (1. Joh. 2: 22). Sielunvihollinen ei ole lannistunut, vaan pyrkii jatkuvasti langettamaan armolapsia pois Jumalan sanan mukaisesta uskosta.

Totuuden Hengen ja eksytyksen hengen tuntomerkkeinä ovat toistuneet 1. Johanneksen kirjeen kiteyttämät piirteet: ”He ovat maailmasta. Maailmasta on se, mitä he puhuvat, ja maailma kuuntelee heitä. Me olemme Jumalasta. Joka tuntee Jumalan, kuuntelee meitä, mutta joka ei ole Jumalasta, se ei meitä kuuntele. Tästä me tunnemme Totuuden Hengen ja eksytyksen hengen” (1. Joh. 4: 6-5). Eksytyksen henki jakoi seurakuntaa ja aiheutti hajaannuksen: ”He ovat lähtöisin meidän joukostamme, mutta he eivät olleet meidän joukkoamme. Jos he olisivat kuuluneet meihin, he olisivat pysyneet keskuudessamme” (1. Joh. 2:19).  Hengen kuuliaisuudessa vaeltavat varjeltuivat silloin ja varjeltuvat tänäkin aikana Jumalan kansan matkasaatossa.

Rakkaat veljet. Teemme työtä Herran elovainiolla siinä rukouksessa, että Pyhä Henki johtaisi meitä ja jokaista armolasta taivaan tiellä ja antaisi ulkopuolella oleville kuulevia korvia ja vastaanottavia sydämiä. Pyyntömme on, että Totuuden Henki auttaisi eksyneet ja harhailevat takaisin armovaltakuntaan. Tämän valtakunnan osallisuudessa, Jeesuksen ansion tähden, pääsemme omistamaan lapsille luvattua perintöä, kun työpäivämme päättyy.